unkuri

it ain’t over ’til it’s over

kuolinilmoitusten lukeminen sunnuntain lehdestä on minulle tärkeää. niiden päälle on putoillut lukemattomia kyyneliä – ihmisten elinkaaret ja heille omistetut muistolauseet koskettavat. oikeastaan kuolinilmoitus on kuin avoin romaani, jossa on annetut henkilöt ja tiettyjä vihjeitä. usein katson vainajien syntymäaikoja. jos löydän itseni ikäisen, kohtaan myös oman kuolevaisuuteni.

kuolinilmoitusten niukoista ja kurinalaisista teksteistä voi päätellä paljon. niissä koko perhe on koottu yhteen, vaikka ei kasvokkain. minua kiinnostaa, keitä surijalistassa on ja missä järjestyksessä. se paljastaa vähän samalla tavalla kuin se, miten kotona perhevalokuvat sijoitetaan pöydälle tiettyyn järjestykseen.

hirveän surulliseksi tulen siitä, että ystäviä ei yleensä mainita nimeltä, vaikka he olisivat olleet vainajalle läheisempiä kuin tädit tai mahdollisesti toisella puolella maapalloa asuva vävy. ja ilmoitukset, joissa on vain yksi surija, saavat minut itkemään.

eräs läheiseni kirjoitti jälkisäädökseensä, että hänestä ei saa julkaista kuolinilmoitusta. hän sanoi että hänen post mortem -maineensa ei riipu tuollaisista rituaaleista. häntä ahdisti se, että kuolinilmoituksen ristillä, lumipukuisilla miehillä, tammenlehvillä tai sotainvalidimiekoilla kerrotaan, minkä tunnuksien alla ihminen on vuotensa elänyt – mikä vainajalle elämässä on ollut se kaikkein tärkein asia.

minä olen vähän samoilla linjoilla. toisaalta en pistäisi pahaksi, jos saisin omaan kuolinilmoitukseeni rauhanliikkeen nurinkurisen mersumerkin.

a close bond

this small dark seabird

storm petrel is a little bigger than a sparrow it appears all black with a white rump. its tail is not forked, unlike leach’s petrel. in flight it flutters over the water, feeding with its wings held up in a ’V’ with feet pattering across the waves. at sea it often feeds in flocks and will follow in the wake of ships, especially trawlers.

wikipediakin kirjoittaa storm petrelistä runollisesti: pieni eristyneillä saarilla pesivä ulappalintu. se on sukunsa ainoa laji. sen lento on kevyttä ja lepattavaa. jos olisin lintu, olisin storm petrel. näin sen tänä kesänä isle of skyen taliskerissa.

300

looking for mr. smith

opis­ke­lin 70-luvulla lontoossa. sat­tu­ma toi sei­nä­naa­pu­rik­se­ni ikäi­se­ni juutalaisen pojan. kutsuin häntä mr. smithiksi, ja se nauratti häntä aina. muutaman kuukauden jaoim­me ar­jen hy­vi­nä ja huo­noi­na päi­vi­nä. pu­huim­me elä­mäs­tä, rakkaudesta, halvoista ruokapaikoista ja juuri avatusta taidenäyttelystä. vuo­sien var­rel­la yh­tey­den­pi­toon hii­pi elä­män va­ka­voi­tu­mi­nen ja toi­sen ko­ti­maan epävakaa tilanne. onnellisuuden si­jaan on pu­hut­tu arabikeväästä, pahan akselista ja vainoista.

uu­ti­set ovat kään­ty­neet konk­reet­ti­sik­si ky­sy­myk­sik­si: mi­ten perheesi voi­? olet­ko käy­nyt ko­to­na, mi­tä sin­ne kuu­luu? olen miet­ti­nyt, mi­tä­kö­hän ajat­te­li­sin lähi-idän tilanteesta, jos mi­nul­la ei oli­si ol­lut tä­tä sat­tu­man tuot­ta­maa ih­mis­suh­det­ta. oli­si­vat­ko mie­li­pi­tee­ni siitä toi­set, jos oli­sin vain leh­ti­tie­to­jen ja -kom­ment­tien va­ras­sa?

mi­tä etäi­sem­pi ja per­soo­nat­to­mam­pi jo­kin asia tai ih­mis­ryh­mä on, si­tä hel­pom­pi sii­tä on yleen­sä muo­dos­taa po­liit­ti­nen mie­li­pi­de. syyt­tä­kööt siel­lä vain it­seään, it­se­hän ne rättipäänsä va­lit­sevat.

sa­ma kos­kee kär­ke­viä asen­tei­ta ko­ti­mai­sis­ta­kin il­miöis­tä: jos nii­hin liit­ty­vät ih­mi­set ei­vät ole osa omaa ar­kea, mie­li­pi­teis­tä tu­lee no­pei­ta heit­to­ja. ai syr­jäytyneitäkö? no mi­täs nököttävät yksikseen, menkööt ihmisten ilmoille. työt­tö­mien­kö mu­ka vai­keaa löy­tää työ­tä? mik­si ei­vät hae ah­ke­ram­min. ja niin edel­leen.

60°27’06” 22°16’38

testautin turkulaisuuteni ylen sivuilla:  8/10 voiko kukaan ei-turkulainen tuntea turkua niin hyvin kuin sinä? olet varmaankin asunut turussa jo pitkään. 

en todellakaan ole turkulainen, enkä suostu sellaiseksi tulemaan. turun murrettakaan en siedä. minulla on turussa kakkosasunto, ja onneksi asunnon vuokrasopimus tehtiin kirjallisena, sillä en ymmärtänyt välittäjän puheesta puoliakaan.

suhteeni turkuun ja turkulaisuuteen on hiukan mutkikas. minulta puuttuu aito intohimo turkua kohtaan. sellainen, jota kaskenahteen kapakassa kävijät tuntevat.  minua naurattaa se, että turusta on tullut synonyymi perslävelle. mysteerin avain lienee osin siinä, että åbo on isoksi kaupungiksi outo, sulkeutunut ja sivussa. turun tauti, tps ja tois pual jokkee eivät tilannetta paranna. reijo mäen vares kyllä vähän.

turun liikennekulttuurista ei kannata puhua, koska sitä ei juuri ole. jos kysyn, että mitenkäs pääsen tästä kuralan kylämäelle, ne eivät ryhdy selittämään. helsinkiläinenhän lähtee melkein viemään. puutarhakadun kaistajakoa siinä humalistonkadun risteyksen kohdalla en tajuaisi vieläkään, ellei eräs taksikuski olisi sitä minulle selittänyt.

turussa parasta on aurajoki, vähätori, kakola, cafe artin kahvi, piispankatu, kakskerta, ruissalo ja kuvassa näkyvä kuuvannokka.

stole everything that was not nailed down

suren poikani varastettua pyörää edelleen. minkä tahansa kulkupelin varastaminen on aina murheellista. erityisen ikäväksi vahingon tekee se, että pyörä on ostettu 12 vuotta sitten, joten vakuutusyhtiö laskee sen arvon nolliin. pyörää on huollettu rakkaudella ja sitä on kustomoitu sieltä täältä, joten samanlaista pyörää ei saa valmiina, ja vastaavan kokoaminen veisi aikaa. tätä laajennettu kotivakuutus ei ota huomioon. tällä nykyisellä vakuutusmallilla kannattaa antaa pyöränsä varkaille kahden vuoden sisällä. silloin se korvataan täydestä arvostaan.

juttelimme poikani kanssa varastamisen eri puolista. löysimme hassun ja vähän koomisen tarkastelupisteen steal something -päivän kautta. uskokaa tai älkää, sellainen päivä on todella olemassa. mikäli käsitin asian oikein, päivän tarkoitus on politisoida vastarinnaksi tutut perisynnit ahneus ja kateus. perustuuhan niiden voimaan myös liki kaikki kaupallinen mainonta ja markkinointi.

jokin minussa hymisee myöntyväisesti tällaiselle kulutuskritiikille, mutta kaikenlainen varastaminen nostaa sittenkin moralistiset niskavillani pystyyn.

tajuan kyllä sen, että suurin osa meistä on huomaamattaan varkaita. jos ei aivan varkaita, niin ainakin näpistelijöitä, sosialisoijia tai talteenottajia. kaikille jää joskus kynä tai kaksi käteen.  koulutus tai yhteiskuntaluokkakaan ei ole este näpistelylle. mitä erilaisimmat tavarat vaihtavat päivittäin omistajaa. yliopiston ruokalassa pihistetään leivänpalasia ja monen opiskelijan asunnossa on unicafen kahvikupit.

joillekin nyysiminen on harrastus. tuhkakupin tai maustepurkin sujahtaessa takin alle on tekoa helppo perustella sillä, että esine on halpa. pieniä varkauksia helpottaa sekin, ettei niistä jää kiinni. ja vaikka jäisi, rangaistukset ovat olemattomia. viattoman tuntuisista rikoksista kärsivät kuitenkin lopulta kaikki. jos eivät muuten, niin ravintoloiden tuopit vaihtuvat muovisiin ja hotellien ilmaissaippuat maksullisiin.

horace / quotescodex.com

this train got the disappearing railroad blues

istuin kerran viikon junassa. matka alkoi moskovasta ja päättyi vladivostokiin, vai oliko se habarovskiin. eksoottisuudesta huolimatta maisema kävi hieman yksiniitiseksi jatkuttuaan kolme päivää.  neljän vuorokauden jälkeen hytin ahtaus alkoi jo ahdistaa. innostus oli kadonnut ja muuttunut väsymykseksi.  kuuden päivän jälkeen hiukset olivat niin likaiset, että ne pysyivät poninhännällä ilman pompulaa.  viikossa junasta tuli koti, kanssamatkustajista perhe. junan kolke antoi turvallisuutta ja tuuditti uneen. asemilla mummelit myivät evästä. matkan loppupuolella olin jo sopeutunut junassa istumiseen. junamatka on siitä hyvä laji, että maisemia riittää.

the snugness of your own place in the world

mikäli saisin vapaasti valita, asuisin todennäköisesti house no 7 cottagessa. samaistun siihen kovasti. minusta taloa ei saa tehdä peitellysti ja kuorrutetusti, vaan sen pitää näyttää siltä, mitä se on. luulen että talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin. arkkitehtuurin kuvilla on vastineensa jokaisen sielussa, jokainen ymmärtää pilarin ylpeyttä, suojaisen tilan lämmintä syliä, kivimuurin peräänantamattomuutta, ison ikkunan avomielisyyttä ja pienen ikkunan salaperäisyyttä.

house no 7 cottage / isle of tiree / dezeen.com

in a place of high winds

trendien aallonharjalla porskutteleva KonMariointi on ihmeellinen ilmiö. vielä ihmeellisemmäksi sen tekee se, että ihmiset lähes lahkolaistuvat noudattaessaan näitä kirjan oppeja. meillä on vähän outo tapa tehdä kaikista asioista elämää suurempia ymmärtämättä niiden perimmäistä tarkoitusta. mielestäni kaiken tämän takana on yksinkertainen ajatus, että on turhaa kerätä materiaa, mitä ei oikeastaan tarvitse. kaikesta turhasta eroon päästessään olo on kevyt, mikä taas on hyvin loogista.  ihmiset ympärillä, kotieläimet ja oma terveys – korvaamattomia. reikäinen sukka – ihan vain helvetin ärsyttävä. ainiin, ja en siis ole lukenut sitä kirjaa. KonMarioisin sen ensimmäisenä.

jarno jussila

olen jarnon kanssa kaikesta muusta tarkalleen samaa mieltä, mutta en sukasta; reikä sukassa ON sympaattinen asia.

transfer of property

eilen huomasin että joku on varastanut liiterin seinustalta poikani vanhan polkupyörän. olin loukkaantunut ja näreissäni, sillä vihaan varastamista melkein enemmän kuin murhaamista.

varastaminen on väärin, mutta sitä on monenlaista. varastamisella on olemassa erilaisia laillisia ilmaisuja optioista lähtien ja toisaalta esimerkiksi nälkäänsä ruoan anastamista monikaan ei pidä kovin tuomittavana. täytyy siis tarkastella millainen ja missä tilanteessa tapahtuva varastaminen on ehdottoman väärin: millä perusteella minun pyöriäni ei saa näpistää.

monet asettavat moraalin jonnekin ’rikkailta saa nyysiä’ ja ’köyhältä pölliminen on paskamaista’ välille tai ainakin niin, että parempi nyysiä isolta kuin pölliä pieneltä.  mihin tässä asetelmassa asettuu vanha pyörä? kannatanko minä yksityisomaisuuden äärimmäistä suojelua, vaikka kaunis ja hyvin hoidettu fillari piristäisi kenties juuri itsemurhaan taipumassa olevan nilviäisvarkaan elämää  enemmän?

miksi pienen ihmisen omaisuutta tulisi kunnioittaa jotenkin enemmän kuin isojen firmojen? suuttumukseni nousee luultavasti tuosta yksityisomaisuuteen puuttumisesta. mielestäni on idoottimaista varastaa tai tuhota kenen tahansa omaisuutta ja huomauttaisin varmasti, jos näkisin jonkun ruuvailevan irti kaupungin katukylttejä. en kuitenkaan näe itseäni saamassa raivaria ja juoksemassa kaupungin omaisuutta tuhoavan perään. minua siis risoo tässä pyörärikoksessa nimenomaan yksityisen, ei yhteisen varastaminen. vai onko kipupiste meidän yhteisen, ei kaikkien yhteisen anastamisessa?

photo: recipetiffany.com