unkuri

a cynical and oft-drunk civil servant

vuonna 2009 syntyy maailman viimeinen lapsi. sen jälkeen yksikään nainen ei tule raskaaksi. apatia valtaa mielet ja valtio tarjoaa itsemurhapaketteja masentuneille. toivottomuus johtaa terrorismin kiihtymiseen ja pommi-iskuista tulee lontoossa arkipäivää. kehitysmaista eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen tuloksena britannia sulkee rajansa täydellisesti. sadat tuhannet pakolaiset aidataan keskitysleireille.

tällainen on children of menin maailma. leffa perustuu p.d. jamesin dystopiaromaaniin, joka ilmestyi 90-luvun alussa. tuhottu tulevaisuus on luotu elokuvaan erittäin taidokkaasti. lontoo näyttää rapistuneelta ja tuhoutuneelta, loppupuolen kohtaukset kouraisevat ahdistavuudellaan eikä mikään ole suotta mahtipontista. tuskin tätä elokuvaa olisi tehty ilman syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumia ja niiden jälkeisiä painajaisia. ainakaan näin synkkä kauhukuva raiteiltaan karanneesta maailmasta ei olisi tuntunut yhtä mahdolliselta ennen päivää, jolloin mahdottomasta tuli mahdollista ja pelko iski länsimaihin uudella tavalla.

photo: fanpop.com

what affects one

eilisessä tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa söpö naistanssija kertoi huonot pisteet saatuaan arvostavansa suoraa kritiikkiä. minustakin kritiikki ja kriittisyys ovat puhtaasti positiivisia asioita. mikään asia ei muutu paremmaksi ilman sen kriittistä tarkastelemista. esimerkiksi demokratia on vain keino kuulla kritiikkiä. demokratia ilman kritiikkiä on yhtä hyödyllinen asia kuin kansanedustaja ilman aivotoimintaa. yleiskielessä kritiikki on saanut negatiivisen latauksen, koska kritiikki käytännössä on negatiivisten asioiden etsimistä ja osoittamista. note to self: hyvän kritiikin tarkoitus ei ole syyttää, vaan tehdä paremmaksi.

good people tend to gravitate towards good people

kävin turun sarjakuvakaupassa etsimässä ville rantoja. löysin köyhän miehen jerusalemin. kirja ei nimestään huolimatta ole tutkielma  israelin ja palestiinan välisestä skismasta, vaan kysymys on rannan kannalta paljon suuremmasta asiasta: ”tämä ei ole paljastuskirja eikä rankka tilitys, ei jännittävä kertomus eikä aikalaiskuvaus. tämä on kysymys, jonka minä esitän elämälle: miksi neroutta ei esiinny paljon missään, mutta keskinkertaisuutta ja s-marketteja on kaikkialla – ihan kaikkialla?

tottahan maailmankaikkeutta voi pohtia päivittelemällä suurvaltapolitiikan julmuutta, mutta voi sitä lähestyä myös menemällä sisään päin, itseensä. ”kukaan tai mikään ulkopuolellani ei estä mua tekemästä työtä. sisäpuolella sen sijaan on paljon esteitä.

kuva: kaleva.fi

her pleas fell on deaf ears

olin varma että twin peaks ei kestä uusintakatselua. metsään meni. aika on nakertanut sitä, mutta ei toivottoman paljon. kauhukin on vähän kellastunut, mutta kyllähän twin peaks edelleen myös rokkaa ja kiihottaa uteliaisuutta. päässä pyörii kysymyksiä: miksi pöllöt eivät ole sitä, miltä ne näyttävät? mikä bob on? voivatko hiukset oikeasti muuttua yhdessä yössä valkoisiksi? onko jammaileva kääpiö bobia metsästävän miken puuttuva käsivarsi?

tässä vaiheessa suuri mysteeri on myös toinen tuotantokausi. tuntuuko se yhtä epäonnistuneelta kuin ensimmäisellä katselukerralla? muistan totaalisen kiukun päätösjakson jälkeen; en voinut olla varma oliko kyseessä fiilispohjalta improvisoitu käsikirjoitus vai surrealistinen mestariteos.

puutteineenkin twin peaks kaatoi tv:n ja elokuvan raja-aitoja niin että ryskyi; kaikki amerikkalaiset laatusarjat ovat sille velkaa. olkoonkin, että ihanaa agentti cooperia näytelleestä kyle maclachlanista tuli myöhemmin sinkkuelämää-sarjan murheellinen impotentti.

ten items or less

🐚aamukahvi. onko mitään parempaa kuin kiireetön aamu, pala pahtoleipää ja siitä ainoasta oikeasta mukista nautittu kahvi? ihan äkkiseltään en keksi kovin montaa haastajaa tälle.

🐚metsä. sieltä palaaja on harvemmin äkäinen ja huonotuulinen. ilman luontoa illuusio omasta järjestä ja kaiken hallitsemisesta voi kasvaa hälyttäviinkin mittoihin.

🐚mielekäs työ. oman työn löytäminen on tärkeää. kutsun sitä yhteensopivuuden kokemukseksi.

🐚perhe. jos on perhettä, sen pitäisi olla elämässä ykkösasia. jos yllättäen sattuisin kuolemaan, mihin jäisi suurin aukko? ei maailmaan, mutta kotona minua muistettaisiin ja kaivattaisiin joka päivä.

🐚sanat. kaiken voi purkaa puhumalla, kunhan vain löytää vuodatukselleen oikeanlaisen kuuntelijan.

🐚yhteys. minulla on ollut nuoruudesta saakka taipumus erakoitumiseen.  on ollut vaikea kokea yhteyttä sekä toisiin ihmisiin että omaan itseen. nyt on huojentavaa ajatella, etten olekaan niin yksin kuin minusta on aina tuntunut.

🐚musiikki. musiikissa ihminen avautuu toisille — ei tungetellen, ei liikaa paljastaen, vaan sopivasti. musiikkia kuunnellessa harva pystyy olemaan vihamielinen tai edes epäluuloinen.

🐚rituaalit. niiden tehtävänä on järjestää kaoottista todellisuuttani. ne luovat järjestystä ja tuottavat sen myötä turvaa ja ennustettavuutta.

🐚vahvat loput. elokuvissa, kirjoissa, lyriikoissa, toivottavasti omassa elämässäkin.

someone who woke up with a lot less certainty

turun pizzariumissa kaksi noin viisitoistavuotiasta poikaa keskusteli intensiivisesti keskenään. kuulin kun toinen kyseli toiselta, mikä olisi se ismi, jota hän voisi kannattaa. tunnistin kysymyksessä viisitoistavuotiaan itseni, joka tarvitsi kasvunsa tueksi jotain omaa ja itsevalittua, joka ei olisi vain vanhempien maailmasta perittyä, jotain, jonka kanssa voisi elää urheasti, sitoutuneena, ehdottomana. jotain, joka olisi hyväksi itselle ja maailmalle.

tämä pyrkimys ei välttämättä katoa vuosien myötä, mutta aivan varmasti se muuttuu monimutkaisemmaksi, uuvuttavan monimutkaiseksi. oman nuoruuteni eetos murtui vasta 32-vuotiaana, yhtenä helmikuisena iltapäivänä. se oli kuin uskoon tuleminen, välähdyksenomainen ymmärrys siitä, että ehdottomuus on henkisen kasvun, mahdollisuuksien ja ymmärryksen kaikkinainen este. sen leimahduksen jälkeen ei tarvittu monta välähdystä ymmärtää sekin, että ihmisellä on oikeus, ellei peräti velvollisuus, muuttaa mielipidettään. tämä ei ole fiiliskysymys, vaan tietämisen lisääntymisen ja mittasuhteiden tajun kasvamisen kysymys.

much to her disgust

kyrölä inhoaa donald trumpia. hän kertoo, että se johtuu ensinnäkin tämän edustamasta rasismista ja seksismistä. lisäksi kyrölällä on aina ollut voimakas ällötysrefleksi sitä kohtaan, että joku koskee ilman lupaa hänen kehoaan. siksikin trump, pussy grabber, herättää hänessä voimakkaita inhorefleksejä. jotta hän pääsisi trumpin inhoamisesta eroon, pitäisi olla motivaatiota. mutta. kyrölä ei edes halua päästä inhostaan eroon. hän haluaa jakaa tunteensa sellaisten kanssa, jotka myös inhoavat rasismia. ”on olemassa myös oikeutettua inhoa” , hän sanoo.

anna-stina nykänen / hs. fi

minäkin koen fyysistä trump-inhoa. inhoan hänen keinorusketustaan ja comb over -tukkaansa. inhoan myös sitä tapaa, miten hänen suunsa vetäytyy kireäksi kuin itaran miehen kukkaro. erityisesti inhoan hänen ylimielisyyttään ja sitä, että hän ei ymmärrä oikeusjärjestelmän perusteita.  inhoan pois, sillä inhon tunne on osa elämää ja ja se on oikeudenmukaisuutta suojeleva tunne.

olen inhon puolestapuhuja, sillä jos ihmismielestä poistaisi kyvyn tuntea inhoa, vaikutukset voisivat olla dramaattisia. inhon kanssa on tietysti oltava vähän varovainen, sillä se on hyvä renki mutta huono isäntä.

olen kehittänyt inhonirsoiluni pitkälle. trumpin lisäksi inhoan kissavideoita, tv-visailuja, jethro rostedtin öyhöttämistä, kokemusteollisuutta, lifestyle-blogeja, trivago-mainosta, doping-järjestelmää, paolo coelhon kirjoja, vaimonhakkaajia, etnistä profilointia, humalaisia, pakolaisbisnestä, tekopirteitä musikaaleja, suunsoittoa, psykopuhetta, tekokuituja, huippu-urheilun ympärille kehittynyttä mätää kulttuuria sekä melusaastetta. lisäksi inhoan maailmaa, jossa outojen mielipiteiden esittäjiä hutkitaan kepillä.

this hardened warrior

katsoimme elokuvan, jonka yhdessä kohtauksessa mies ja nainen kävelevät pariisissa. pienen sivukujalla sijaitsevan koulun seinästä osuu silmään kyltti, jossa lukee, että vuosina 1942-44 pariisista vietiin 11 000 juutalaista lasta keskitysleireihin. noista lapsista 500 oli käynyt tätä koulua. melkein kaikki murhattiin. kyltissä oli pyyntö: älä unohda heitä.

jos tuolloin olisin ollut vauras, tukevahko pariisilaisrouva, mitä olisin tehnyt? olisinko vastustanut juutalaisten rekisteröintiä, sitä että heidän oli luovutettava radionsa ja puhelimensa, että heille määrättiin ulkonaliikkumiskielto? pelkään pahoin, että en. mitä olisin tehnyt, jos olisin osunut ostoskassini kanssa kadulle, kun lapsia vietiin? niitä ihmisiä, jotka tekivät jotain, oli todella vähän.

minne kiinnitetään kyltit meidän aikamme rikoksista? koristavatko välimeren rantoja muistomerkit pakolaisille, jotka kuolivat yrittäessään paeta sotaa? tiedämmekö edes kaikkien palautettujen ’laittomien’ siirtolaisten määrää ja mitä heille on tapahtunut kotimaissaan? tietämisen rakennelma on melkoinen. tietää, mutta ei tunnusta tietämäänsä. tietää, mutta ei tee mitään. tietää, mutta kieltää.

involved in peacemaking

rauhanvälityksen käsite on jäänyt minulle vähän hämäräksi. tarkoitetaanko sillä jotain sellaista, mitä tekevät yksinäiset sankarivälittäjät, kuten pekka haavisto? vai onko kyseessä jotain sellaista, johon voidaan määrätietoisesti valmentaa ihmisiä kouluttamalla heitä esimerkiksi uudessa maisteriohjelmassa? jos olen oikein ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan molempia. rauhanvälitykselle on maailmassa enemmän kysyntää kuin tarjontaa. varsinkin, jos puhutaan sellaisesta rauhanvälityksestä, joka pyrkii ratkaisemaan konflikteja, saamaan osapuolia samaan pöytään ja turvaamaan ihmisten elämiä ja oikeuksia.

kuva: vihreät.fi

an addictive emotional experience

@kaarina hazard: ennustan, että mediakriittisenä aloittaneesta pressiklubista tulee ”valtamediakriittinen ohjelma”, emäntänään sanna ukkola. tähän on tultu. @jaakko hämeen-anttila: viimeinen kriittinen toimittaja sammuttaa valot?

kuva: yle.fi